tiistai 11. helmikuuta 2020

Maltti on valttia


Sain muutama päivä sitten erittäin hyvän kysymyksen, jossa pohdittiin sitä, missä aikataulussa aion Aatoksen kanssa edetä, koska se lomailee ja miten ratsutus jatkuu, ja milloin kilpaillaan ensimmäistä kertaa. Tästä intoutuneena juttua tuli taas pienen romaanin verran. 

Kaikki kuvat (c) Hertjekker/Mirella Ruotsalainen

Aatoksen ratsutushan aloitettiin 3vuotis syksynä, ja olisin tarvittaessa odottanut vieläkin pidempään, jos Aatos olisi kasvanut epätasaisesti. Aatos oli kuitenkin näyttelyissäkin maksimissaan sentin takakorkea, ja kasvoi kuten oppikirjasta. Lisäksi olin ajanut sillä kaksivuotiaasta saakka, joten sillä oli oikeasti hyvä pohjakunto ja lihaksisto, jotka tukevat ratsuksi opettamista merkittävästi.  Myös eläinlääkäri ja kengittäjä olivat molemmat sitä että kyytiin vain. 


Kaikki on sujunut alusta asti meillä aivan todella hyvin. Enkä epäröi sanoa sitä suoraan, sillä kun hevosten kanssa sujuu niin silloib siitä on muistettava aina nauttia. Kolmannella yhteisellä ratsastuksella menimme jo ravia, eikä mitään asioita tarvinnut opettaa esimerkiksi liinassa. Myös maastoon lähdimme hyvin pian, sillä nuorten hevosten intoa ja yrittämistä tulee vaalia todella todella tarkasti ja tarjota sille myös muita haasteita kuin kentällä pyöriminen. Pian otimme myös laukan kuvioihin ja sekin sujui täysin ongelmitta. Olin alkuun aivan maksimissaan kaksi kertaa viikossa Aatoksen selässä, eli en halunnut tehdä asioita ratsutusjaksotyylisesti paria viikkoa ”putkeen”. Se sopii joillekin hevosille, mutta itse koin tämän parhaaksi. 


Aatoksen kanssa toimiessani ja muiden nuorten touhuja seuratessani haluaisin myös tähän väliin nostaa esiin minua ärsyttävän asian. Kovin usein näkee niitä selityksiä, etenkin nuorilla suomenhevosilla että ”minä teen nyt varmuudeksi selkäännousun heti kolme vuotiaaksi kääntyneenä, ettei sitten tule ongelmia”. Ensinnäkin, en ole ikinä ymmärtänyt sitä uuden vuoden maagisuutta, jolloin nuoret hevoset mystisesti yhden yön aikana kasvavat seuraavaan ikävuoteen ja tämän vuoden vaatimaan lihaksistoon. Eihän se vain yksinkertaisesti mene niin. Toisekseen jos hevonen on kokoajan peruskäsitelty, ei se että selkään menee puoli vuotta aiemmin ole mikään ”nyt ei synny ongelmia tai minä varmuuden vuoksi” -tilanne. Päinvastoin. Kasvaessaan varsahan kehittyy paitsi fyysisesti niin myös henkisesti. Enkä tosiaan halua tuomita ketään, mutta tästä aiheesta haluan sanoa oman mielipiteeni avoimesti. Sillä olen täysin sitä mieltä, että jos mielii vain ratsastamaan, ei nuori hevonen ole tähän sopiva ratkaisu. 

Tästä tullaan sitten siihen, että varmasti myös minä olen jonkun mielestä edennyt nopeasti ja ehkä asia onkin näin. Yritän kuitenkin parhaani mukaan tehdä asiat lukien hevosta. Esimerkiksi Aatokselle pohkeenväistö oli luontaista ja helppoa, siispä otin sen mukaan jäisien päivien kävelyharjoituksiin, sillä talvella me kävelimme monen muun edestä kelien ollessa päivästä toiseen erilaista jäätikköä. Mutta esimerkiksi Aatoksen isoveljen Uljaksen, jonka  myös ratsutin, kanssa otimme väistöt mukaan vasta kun se oli viisi, sillä ne olivat sille haastavia, ja sen luontaisesti helpot asiat olivat erilaisia. En myöskään esimerkiksi epäröi laukata Aatoksella vastalaukkakaarteita, sillä vastalaukka on hevoselle ”luontainen liike”, joka ei vaadi sen ”kummempaa” opettamista. Sitä tulemme tulevaisuudessa tarvitsemaan, ja lisäksi se on hevoselle mahtavaa jumppaa, joten jos se on hevoselleni helppoa eikä vaadi mitään erityistä, miksi en sitä tekisi? 


Nuorten ratsastamisessa kaiken A ja O on siis mielestäni hevoslähtöinen eteneminen ja sen oman hevosen kuuntelu. Minä koen aina ratsastaessani nuorilla, että haluan olla 110% varma siitä, että ne selviävät pyydetyistä asioista vaikka ne olisivat niille uusia tai vaikeita. Näin vältytään hevosen itsetunnon kolhimiselta, mutta toisaalta näin niille saadaan myös onnistumisen elämyksiä haastavammistakin asioista. Oikein ratsastettu nuori pysyy näin motivoituneena ja innokkaana uuden oppijana. 

Lisäksi erittäin tärkeitä asioita ovat lepo ja monipuolinen liikunta, jotta yllä mainittu motivoituneisuus ja innokkuus säilyvät. Minun mielestäni ideaali esimerkki Aatoksen ikäiselle 4vuotiaalle olisi maksimissaan yksi ”kunnon ratsastus” kentällä per viikko. Tämän lisäksi viikkoon voisi sisällyttää maastoilua, peltoilua, juoksutusta, ajoa tai/ja maastakäsittelyä. Suomeksi sanottuna siis kaikkea mahdollista, sillä erilaiset harjoitteet kehittävät tasapuolisesti hevosen eri osa-alueita. Näiden lisäksi ei voi liiaksi korostaa vapaapäivien ja levon merkitystä. Nuorelle tekee erittäin hyvää mielestäni saada ihan ihmisvapaita päiviä, niin että se saa kunnolla tuulettaa päätään eikä kukaan vaadi siltä sinä päivänä mitään. Myös pidemmät lomajaksot ovat tärkeitä. Itse en varsinaisesti suunnittele niitäkään etukäteen, vaan katson ne hevosen kunnon ja kehityksen perusteella.


Monia sitten kiinnostaa, miten me tästä aiomme Aatoksen kanssa edetä. Tällä sen 4vuotiskaudella haluan vain saada pidettyä sillä liikkumisen ilon, viedä sitä maltilla eteenpäin ja totuttaa sitä elämään oman tallin ulkopuolella. Monille nuorella hevosella kilpaileminen on tabu, mutta itse nään sen toisin. Silloin kun se tehdään järkevästi, eli totuttamalla hevosta kisapaikkoihin ja vieraaseen ympäristöön on asia mielestäni vain positiivinen. Aatos on esimerkiksi jo näyttelelyurallaan nähnyt sekä Helsingin että Tampereen messukeskuksen yleisöineen, ja voin todella sanoa, että nämä ovat olleet erittäin arvokkaita kokemuksia meille molemmille. Siksi aion myös ajoissa totuttaa Aatoksen toimimaan vieraissa paikoissa, sillä kun siitä tekee nuorelle hevoselle mukavaa ja normaalia, ei pääse syntymään jännittäviä ja pelottavia tilanteita kun hevonen vain yhtäkkiä rykäistään vieraaseen paikkaan. Tavoitteena on siis kilpailla muutamat pienet kilpailut täysin harjoitusmielessä ja opetella samanlaista rentoutta ja ratsastajan kuuntelemista muiden hevosten ympäröimänä. 

Mitä sitten tulee laatuarvosteluihin, niin ne jätämme välistä. Nelivuotiaiden karsintaan sisältyy askellajit ratsain sekä irtohypytys. Finaalissa puolestaan irtohypytys on korvattu ratsastaja selässä hypyillä, minkä puolesta minä en henkilökohtaisesti liputa. Neljävuotias suomenhevonen voi toki hypätä ratsastaja selässä, mutta sekin on asia jota ei mielestäni tulisi kiirehtiä noin paljoa. Toki tähänkin on monta näkökulmaa, ja hyvää perustelua,ja vain oma kantani on se, ettei 4v suomenhevosen tarvitsisi vielä treenata radan hyppäämistä, sillä sitä ehtii tehdä hitaasti kehittyvän kylmäverisen kanssa vielä vuosia myöhemmin.


Kaiken tämän sepustukseni voisi siis aikalailla tiivistää yhteen lauseeseen. Nuoren kanssa maltti on valttia. Tiedän itsekin kuinka vaikeaa sen noudattaminen on, mutta parhaansa yrittämällä ja hevosta kuuntelemalla pääsee varmasti jo todella pitkälle. Harvalla meistä on tavoitteena hevonen, joka on tähti vain nuoruudessaan, sillä tulevaisuuden suorittaja ja paras ystävä vielä vuosienkin päästä on paljon toivottavampi tilanne. Vaikeina hetkinä voikin tyytyä haaveiluun siitä, mitä kaikkea ihanaa nuoresi kanssa tulet vielä ehkä saavuttamaan, ja mikä parasta, jonain päivänä se kaikki voi olla totta💗. 


2 kommenttia:

  1. Tosi hyvä teksti, kiteytit lopun tosi hyvin! Mahtavaa että otit myös henkisen kehittymisen puheeksi, siitä ei kuule usein puhuttavan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla, että aihe oli mieluisa! Ja ihanaa, että kommentoit, tuntuu niin mahtavalta että joku vielä jaksaa lukea näitä blogipostauksiakin! :)

      Poista