tiistai 8. joulukuuta 2015

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää

Itsenäisyyspäivän viikonloppu vierähti tällä kertaa mukavasti Ypäjällä, valmentajani järjestämällä kahden päivän "leirillä". Odotin lyhyttä valmennusleiriä kuin kuuta nousevaa, sillä edellisestä valmennuksesta oli aikaa jo aivan liian kauan. Edellinen valmennus oli lokakuun alussa, eli itsekseen on tullut humputeltua aivan riittämiin. Takapakkia ei kuitenkaan ole tullut ja siitä ansaistevatkin kaikki lapsuuteni opettajat suuret kiitokset. Onneksi olen saanut pienestä asti niin loistavaa opetusta hallitakseni ratsastuksen perusteet.

En kuitenkaan ole valtavasta valmennustauosta mitenkään iloinen. Päinvastoin. Mielestäni valmentautuminen on aivan ensiarvoisen tärkeää. Valmentaja huomaa virheitä, joiden olemassa oloa emme ole välttämättä tulleet edes ajatelleeksi, ja antaa työkaluja ongelmien ratkomiseksi. Mielestäni kukaan ei ole ikinä riittävän taitava ratsastamaan ilman valmentajaa. Jokainen voi aina oppia uutta, sehän tässä lajissa niin hienoa onkin. Siksi en henkilökohtaisesti tahdo aina ymmärtää hevosihmisten järjenjuoksua.

Usein kuulee ihmisten selittävän, että mitä kovempia kilpailutuloksia ratsastajalla on, sitä parampi valmentaja hän automaattisesti on. Onko asia tosiaan näin? Mielestäni kilpailutulokset eivät ikinä kerro koko totuutta. Ratsastajalla voi olla sijoituksia GP-tasolta ja hän voi olla maailman rankig 1, mutta se ei aina tarkoita, että hän olisi automaattisesti hyvä valmentaja. Tietysti poikkeuksia löytyy. Mielestäni on kuitenkin tärkeintä muistaa, että opettaminen on taito, jota tulisi arvostaa enemmän. Menestyneen ratsastajan takana on aina taitava valmentaja. Kaikille ei sovi kaikki, vaan jokaisen täytyy löytää se oma orjapiiskurinsa, joka saa juuri sinut antamaan kaikkesi.

Kaikki kuvat Mirella Ruotsalaisen käsialaa. Neiti oli aavistuksen ylienerginen, kuten tavallista...

Viikonloppuna pääsin siis nauttimaan oman huippuvalmentajani tunneista. Pakko vielä toisen kerran korostaa, että valmennustauosta johtuen näitä valmennuksia odottaa yhtä suurella innolla, kuin pikkulapsi joulupukkia. Tällöin koen myös oppivani parhaiten. Kun kotona on itsekseen nostanut esiin ongelmia, on valmennus paras paikka kuulla, olenko kiinnittänyt oikeisiin aisoihin huomiota tai olenko lähtenyt korjaamaan niitä oikein. En tiedä onko tämä nopein tapa kehittyä, mutta ainakin se on tulevaisuuden kannalta kaikista opettavaisin.



Ensimmäisenä päivänä olimme Ypäjän Wanhassa maneesissa ja toisena päivänä Opistohallissa. Opistohalli oli meille todellä tärkeä paikka päästä käymään, sillä Toukka heitti siellä eräissä kilpailuissa melkoiset "kilahdusuukkarit", nähdessään auringon pelottavasti välkkyvän kulmasta. Tavoittena olis siis päästä möröistä eroon. Toinen jännitysmomentti oli myös meidän uusi kankikuolain! Olen todella vakuuttunut sprengerin aurigankuolaimista ja haluan hevoseni suuhun vain parasta. Siispä ostin megakalliin Sprengerin auriganisen terapiakangen. Enkä voisi olla tyytyväisempi! Toukka oli tyytyväisempi kuin ikinä! Valmentaja oli myös haltioissaan, sillä harva hevonen hyväksyy kangen noin muitta mutkitta. Ja jos mahdollista, Toukka oli kangella vielä tyytyväisempi kuin tavallisella nivelellä. Sen suu pysyi täysin kiinni ja vaahtosi hienosti. Pikku hiljaa alamme siis treenata myös kankien kanssa.



Itse valmennukset sujuivat jännittävistä käänteistä huolimatta kuitenkin hyvin. Hevonen liikkui positiivisesti ja letkeästi. Se teki hienoa lisättyä ravia ja hienoa avotaivutusta. Ongelmakohtia oli kuitenkin yhä useita:

1) Oikea lapa. Yksinkertaisesti kanna oikea käsi ja muista myös oikea pohje. Näin oikea lapa ei karkaa, suoruus säilyy ja hevonen kantaa rehellisesti itsensä. Vinous on juuri yksi niistä asioista, jotka on helppo lakaista maton alle yksin treenatessa.

2) Oma paino rehellisesti hevosen takaosan päälle. Asia, josta olen saanut kuulla ainakin kaksi vuotta. Nykyisin on sentään jo helpompi muuttaa omaa asentoa oikeaan suuntaan, mutta ongelmat tulevat esiin, kun homma on muuten hankalaa. Jos Toukka on esimerkiksi kiireinen ja jännittynyt jään liian helposti "killumaan" ohjiin irroten satulasta. Juuri sillä hetkellä, kun minun tulisi istua sinne satulaan ja ratsastaa jalalla ja istunnalla.

3) Istumattomuudesta ongelmatilanteissa seuraa siis kädellä taaksepäin ratsastamista. Tämä tapa toimii muutaman askeleen ajan. Hevosen energisyyden tukahduttaminen ei kuitenkaan ole mikään ratkasu. Kun lopetan "vetämisen" on allani entistä hätäisempi ja kiireisempi hevonen, joka ei käytä kroppaansa oikein. Energia tulee siis kanavoida oikeanlaiseen liikkumiseen, jolloin ongelma muuttuu vahvuudeksi. 

Tässä hyvä esimerkki; käsi vetää ja seison jalustimilla, hevonen on jännittynyt. 

Edellisen vastakohta. Käsi edessä, jalka alhaalla ja painopiste oikeassa kohtaa. Hevonen on tyytyväinen ja käyttää kroppaansa rehellisesti. 

Siispä, niin pahalta kuin se kuulostaakin, lausahdus "minkä taakseen jättää, sen edestään löytää" sopii ratsastukseen loistavasti. Jos tässä lajissa haluaa edetä, ei ongelmia yksinkertaisesti ole mahdollista sivuuttaa tai lakaista maton alle omilla poppaskonsteilla. Mikäli näin tekee, voi olla varma, että ongelmat pomppaavat esiin sataprosenttisen varmasti jossakin vaiheessa. Voimme tietysti yrittää sulkea silmämme ongelmilta ja sokeutua virheillemme, mutta silloin kuvaan astuu valmentaja. Valmentaja, joka kylmästi puhkaisee kuplamme ja tuo ongelmamme päivänvaloon.

Muistakaa arvostaa valmentajianne, ilman heitä emme olisi mitään!



2 kommenttia:

  1. Todella hyvä teksti, aivan totta! Kyllä valmennuksissa on syytä käydä ja paras hetkihän on se, kun ongelmaan saa vihdoin ratkaisun. Harvoin, jos koskaan sitä itse pystyy korjaamaan kaikki virheet!

    ps. Postauksen kuvat ovat upeita, etenkin viimeinen! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on aivan totta, virheitä on lähes mahdotonta korjata itse. Tai jos korjaukset onnistuu tekemään itsenäisesti, ei voi olla varma onko tapa korjata varmasti oikea vai koituuko siitä ongelmia jatkossa.

      Kiitos kehuista! Mirella on kyllä huipputaitava :)

      Poista