lauantai 25. huhtikuuta 2015

Pätkäperjantai

Hei kaikki! Äänessä on pitkästä aikaa blogin todellinen tähti Pätkis, joka, jos minulta kysytään, on saanut osallistua blogin sisällön tuottamiseen aivan liian vähän. Onneksi hätä ei ole tämän näköinen!



Heräsin noin kuuden aikaan kauniin valoisaan päivään, sekä kiljuvaan nälkään. Olin ollut syömättä jo tuntikaupalla, joten terveydentilani oli vaarassa romahtaa. Minua heikotti jo, eikä aikaa ei siis ollut tuhlattavaksi. Aloitin viipymättä tarmokkaan karsinan oven kolkuttamisen, jotta perheeni ymmärtäisi hätäni ja nousisi ylös kiireesti. Nyt (kuten joka ikinen aamu) oli kyse elämästä ja kuolemasta, saattaisin pyörtyä ravinnon puutteesta hetkenä minä hyvänsä! 
Onneksi tasan puoli seitsemän mamma avasi tallin oven ja napautti valot päälle. Olin tapani mukaan innokkaana kyttäämässä luukullani, vaikka muut vasta availivat silmiään (kannatan vakaasti "aikainen lintu madon nappaa"- periaatetta, joten en voi kuin ihmetellä muiden hidasta sytystä aamuisin). Onneksi mamma toi kaurat nopeasti ja sain verensokerini jälleen nousuun. 

Maailman suloisimpana otuksena saan myös usein lahjuksia tästä purkista, joku on joskus mamman lellikiksi kutsunut...
Kauroilta pääsin tarhaan, tosin vasta Epelin jälkeen. Mielestäni tallin kuninkaana minulla tulisi olla etuoikeus päästä kaikkialle (eli myös sinne tarhaan) ensimmäisenä, mutta säännöt ovat sääntöjä. Olen kyllä yrittänyt keskustella rakentavasti ulkoilujärjestelyistä, mutta olen vain saanut mamman hermostumaan. Ei siis auta muu kuin alistua kohtaloon. 

Minulla oli koko iltapäivä aikaa ulkoilla ja syödä. Meillä on suurin osa heinästä slowfeading verkoissa, joiden tarkoitus on ilmeisesti hidastaa syömistämme. Mielestäni tämä on todella kummallinen, jopa vaarallinen idea. Vanhat verkot sain hajotettua muutamissa minuuteissa, mutta nämä uudet ovat kestäneet jo kuukausia. En vain ymmärrä miksi heinä pitää pakata sellaiseen pienireikäiseen pussiin, etenkin kun pussia ei saa auki. Onneksi olen jo vuosia hionut tehokasta ja nopeaa ruokailutaktiikkaa, jotta vältän päivisin mahdollisen, kohtalokkaan ja vakavan nälkäkuoleman. Muistattehan ystävät, että kukaan ei ole seppä syntyessään, siksi on harjoiteleltava ahkerasti. Itse pidän harjoittelussa tärkeänä juurikin toistojen määrää. Oma lahjakkuuteni on noin kolmentoista vuoden harjoittelun tulosta; uskokaa tai älkää, olen jo aika nopea syömään! 


Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan ja niin loppui myös ruoka. Seuraava ruokinta olisi vasta mamma tullessa koulusta, eli minun oli selvittävä siihen asti omin avuin. Päädyin luovaan ratkaisuun, eli nauttimaan luontoäidin antimista, kuten mudasta ja risuista. Mamma on kieltänyt minua syömästä näitä herkkuja, mutta minulla ei kerta kaikkiaan ollut vaihtoehtoja. 
Sanotaan myös, ettei ruualla saa leikkiä, ja olenkin täysin samaa mieltä asiasta. Tänään houkutus kuitenkin kasvoi liian suureksi ja päädyin piehtaroimaan pikaisesti mudassa. Vältin tietysti piehtaroimista syömäkelvollisessa mudassa, ja piehtaroin omalla piehtarointipaikallani. Järjestelmällisyys on tässäkin kaiken a ja o, muistakaa se!


Kolmen aikaan mamma saapuikin taas ruokkimaan. Ravasin mamman luo hurjasti hirnuen. Ai että olikin ollut jo ikävä! Moikkasin mammaa nopeasti ja syöksyin rakkaan kuivaheinäni kimppuun. Taas oli täpärästi vältetty nälkäkuolema! Ruokailun jälkeen olikin päivän liikunnan aika (tietenkään täydellä mahalla ei saa liikkua, joten ruokalepoa ei saa unohtaa).  Pääsin seisomaan käytävälle, jossa seisoin kiltisti paikallani mamman varustaessa minua. Olen reilun kolmen vuoden aikana tullut siihen tulokseen, ettei mammaa kannata suotta ärsyttää, parempi tehdä niin kuin sanotaan. Enkä minä ikinä haluakaan ketään suotta hermostuttaa. 


Tänään oli vuorossa jumppapäivä, joten suuntasimme ensin mamman kanssa maastoon rauhallisille alkukäynneille. Matkalla näin suuria ja hyvin kauniita valkoisia lintuja, jotka pitivät todella kummallista ääntä. Hetkellisesti olin aivan varma, että nämä valkoiset pedot hyökkäävät, mutta mamma rauhoitteli minua, joten uskoin hyvin nopeasti niiden olevan hevosille ja ihmisille vaarattomia. Älkää siis käsittäkö väärin,  minä (pieni) suuri ori en moisia tappajalintuja pelkää, mutta lauman takia mahdolliset vaarat on aina tutkittava perin pohjin.

Kävelyltä siirryimme kentälle töihin. Vuorossa oli tavallinen jumppapäivä, joka sisälsi avoja, sulkuja, vastalaukkaa ja parit vaihdot. Työmotivaationi oli jälleen korkea, sillä mammalla oli tapansa mukaan taskut täynnä sokeria. Sokerin puolikkaan saan aina hyvän pätkän jälkeen, ja tiedän kyllä itse milloin olen sen ansainnut. Osaan lukea mammaa niiin  hyvin, että useimmiten tiedän tarkasti mitä hän minulta haluaa. Tämäkään päivä ei ollut poikkeus, sokeri ja mamman äänellä kehuminen varmistivat tänäänkin epäilyni oikeiksi ja onnistuin olemaan taitava poni lähes koko ratsastuksen ajan.



Treenin jälkeen sain kovalla työllä ansaitsemat herkkuni ja pääsin vielä ulos ottamaan aurinkoa. Auringon lisäksi saimme ulos myös päivällistä, jonka söin, tapani mukaan, hyvin nopeasti. Loppuillan keskityin lähinnä omatoimiseen loppukävelyyn tarhassa, sillä haluan välttää lihasrevähdyksiä ja jumeja viimeiseen asti. En tiedä mitään vakavampaa kuin urheiluvammat, sillä jos urheilen vähemmän saan myös vähemmän ruokaa. Kyllä, luitte oikein. Minäkään en ymmärrä mamman logiikkaa tässä kohtaa, sillä ruuan määrän ei tietenkän tulisi olla riippuvainen urheilusuorituksista, aivan käsittämätöntä toimintaa!

Seitsemän aikaan pääsin talliin ja sain vielä koiranpentuilmeeni ansiosta vähän lisäheinää. Muistutan mammaa nykyisin ahkerasti ruokkimisestani, sillä LÄÄKÄRIN määräyksestä minun tulee saada lisää ruokaa. Mamma on aina ollut järjetön kontrollifriikki ruokintani suhteen, mutta elämääni mullistaneen hiekkaähkyn jälkeen hän on ymmärtänyt, että minä todella tarvitsen lisää massaa. Rakas sinusta on tullut pullukka- roolimme ovat nyt vaihtuneet päinvastaisiksi.

Näistä ainesosista, heinän ja B-vitamiinin lisäksi syntyy minun viiden tähden illalliseni
Ruuan jäkeen otin pienen ruokalevon, mutta tasan kello yhdeksän havahduin nälkään ja ryhdyin oitis kutsumaan mammaa paikalle, tavalliseen tapaan ovea potkimalla. Ikuisuudelta tuntuvan ajan (puoli tuntia) kuluttua mamma saapuikin paikalle ja moitti minua oven koisuttamisesta, vaikka en enää ollut lähelläkään ovea. Katsoin mammaa hyvin syvälle silmiin, jotta hän ymmärtäisi, että kolistelija saattoi olla kuka tahansa meistä, ei pidä tehdä liian hätiköityjä ratkaisuja! Lopulta saimme iltapalan eteemme, jota ryhdyin hotkimaan nopeasti. Sain mössön ja kauran lisäksi heinää maahan ja siihen kummallisen epäkäytännölliseen pussiin. Olen yrittänyt ylipuhua mammaa antamaan minulle enemmän heinää yöksi, mutta vielä en ole onnistunut. Olen vedonnut kuulemiini huhuihin, jotkut saavat kuulemma heinää ympäri vuorokauden, eli ihan kokoajan! Olen melko varma, että tämä on vain urbaani legenda, mutta aina kannattaa yrittää.

Loppuilta kului siis ruuan parissa. Tavoitteenani on myös iltaisin syödä ruoka mahdollisimman nopeasti, jotta pääsen ajoissa nukkumaan ja valmistautumaan seuraavaan päivään ja päivän ensimmäiseen ateriaan eli aamupalaan, joka tulee tietenkin sitä nopeammin mitä nopeammin menen nukkumaan. Ja kuten tiedätte, nopeat syövät hitaat!


Syökää ja voikaa hyvin,
terkuin Pätkis


6 kommenttia:

  1. Hih, olen kovasti pohtinut ostaako Pätkiksen velipojalle myös slowfeeding -verkon, mutta olen luopunut ajatuksesta,kun Jätkä kova poika askartelemaan ja varmasti verkko olisi hetkessä silputtu ja miun tuurilla kiskottu myös laudoitusta seinästä samalla...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pätkis on rikkonut ainakin viisi verkkoa, ihan minuuttityönä ;) mutta konitorista tilatut, ehkä hieman hintavammat, aidot verkot ovat kestäneet jopa Pätkiksen erittäin kovan käsittelyn, suosittelen niitä lämpimästi! :)

      Poista
  2. Tää oli taas kerran kiva postaus. :)
    Koska tulee seuraava postaus?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia! Tänään yritän kirjoitella Toukan kuulumisia :)

      Poista