keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Annoin kaikkeni, sain jotain muuta


Valmistuin ylioppilaaksi keväällä 2017. Kesän olin töissä jäätelönmyyjänä, kilpailin Toukan kanssa ja ratsutin muiden hevosia. Kesä oli ihana, Aatos oli hurjan hieno yksivuotias ja pääsin oppimaan sen kanssa paljon uutta nuoren hevosen käsittelystä. Pätkiksen luona kävi vielä yksi morsianehdokas joka tuli tuttuun tapaan heti ensimmäiseen kiimaan tiineeksi. 

Aatos kävi menestymässä näyttelyissä, jolloin meille alkoi kunnolla valjeta millainen timantti käsissämme olikaan. Kesä loppui ja jäätelönmyynti muuttui takaisin siivoushommiin ja aloin valmistautua tulevaan lääkiksen pääsykoerumbaan. 

Talvella luin jo täyttä päätä, ilman vapaapäiviä ja tein siinä sivussa siivoustöitä aamuisin. Innostuin taas salilla käymisestä ja jatkoin yhä muiden hevosten ratsuttamista omieni ratsastamisen ohella. Aatoksen kanssa käytiin pyörähtämässä Valtakunnallisessa varsanäyttelyssä, joka yksivuotiaille järjestettiin Helsingissä. Aatoksen matkaa otettiin tukemaan Pätkis, ja isänsä upea poika saavuttikin koko kilpailun toisen sijan. Onneni vietiin kuitenkin nopeammin kuin se oli edes annettu, näyttelyä seuraavana päivänä menetin Pätkiksen pahaan ähkyyn. Samalla menetin ison palan sydämestäni ja elämästäni.


Ratsastus ei tuntunut enää oikein miltään, halusin jopa lopettaa, mutta ratsastin silti. Oma talli kun oli ja pysyi pihassa, hevosia ei päässyt karkuun. Luin 8h päivässä, vapaapäiviä en halunnut pitää, jatkoin ratsuttamista, siivoustöitä ja salilla käymistä. Ja samalla pyöritin omaa tallia. Sulkeuduin aika paljon, mutta sen näkivät varmasti vain kaikista lähimmät. Sain paljon ihania viestejä ihmisiltä, jopa niiltä joilta niitä osasin vähiten odottaa. Lähipiirini oli myös ihan mahtava, mutta valitettavasti hekään eivät minua oikein pystyneet auttamaan. En usko, että kukaan olisi pystynyt.  

Moni luuli, ettei lukemisestani olisi tullut surun keskellä mitään, mutta toisin kävi. Hukutin ison osan surusta lukemiseen ja töihin. Olen aina ollut sellainen, että menen ja teen kokoajan ja samaa halusin jatkaa edelleen. Kun tekee tarpeeksi, ei tarvitse ajatella liikoja. Tosin olen sen sortin ylianalysoija, että murehdin omien huolieni lisäksi puolen Suomen asioista, eli en minä tietenkään tunteitani täysin sivuun saanut. Minulle onneksi jankutettiin, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, että aika kyllä parantaa. 

Keväällä lopetin siivoushommissa, luin täysillä, hoidin tallia, ratsutin ja ratsastin. Treeni-into ei ollut Toukan kanssa vielä palannut, mutta ratsastus alkoi jo tuntua joltain. Kävin pääsykokeessa, jäin 2 pistettä paikasta ja aloitin työt Alkossa. Aatos oli yhä mahtava, kasvoi ja niitti mainetta. Ratsutettavien kanssa meni mukavasti ja aloin taas vähän nauttia tekemisestä. Töitä tuli kuitenkin niin paljon, ettei kilpailemiselle ollut aikaa, kun töitä piti tehdä kuutena päivänä viikossa. Olin koko kesän ilman yhtään vapaata perjantaita tai lauantaita. 


Syksyllä sain töistä vakipaikan, aloitin lukemisen töiden ohella, ratsutin, opetin ja ratsastin omiani. Toukan kanssa meni aika huonosti, sillä kesä oli ollut täysi pettymys, kisoissa ei ollut sujunut. Pahimpana asiana Toukka ei halunnut antaa tarhasta kiinni, joka taas sai minut ajattelemaan, että se vihaa minua. Pätkiksen kanssa kun oltiin oltu parhaita ystäviä, joten ero siihen, että nykyinen "ykköstykkini" ei halunnut olla kanssani oli minulle ajoittain liikaa. 

Oma oloni tuntui välillä paremmalta, kipu alkoi hellittää ja ihanat muistot valtasivat niiden paikan. Lukeminen sujui jälleen ilman vapaapäiviä, ja työt ja ratsutukset pyörivät. Toukan kanssa oli hyviä ja huonoja hetkiä, Aatoksen kanssa lähes pelkkää onnea, yhtä hurjaa ähkyä lukuun ottamatta. 

Keväällä Aatos pudotti pommin, ja kävi voittamassa valtakunnallisen varsanäyttelyn Tampereen hevosmessuilla. Samalla myös ihmissuhdepuolella tapahtui ihania asioita ja kaikki näytti jo valoisammalta Toukankin suhteen. Mutta sitten loppui oma terveys. Lääkärit ihmettelivät kuinka nuori ihminen voi saada itsensä tällaiseen kuntoon pelkästään stressaamalla. En kuitenkaan kokenut, että asiasta kannattaisi heille avautua, sillä vain hevosihmiset voivat ymmärtää, mitä hevonen voi ihmiselle merkitä. 

Sitten oli ensimmäistä kertaa aika myöntää itselleni, että minun on pakko rauhoittua, jos ja kun haluan vielä saada itseni kuntoon, sillä sydämeni temppuili ja painoa oli tippunut yli 12 kiloa. Ja sen kaiken myöntäminen oli minulle todella vaikeaa. Haluan aina toimia niin, että saan miellytettyä mahdollisimman montaa ihmistä ja oltua samalla mahdollisimman tehokas. Mutta tämä ajatustapa on tietyllä tavalla aika lapsellinen. Toki hyvään täytyy aina pyrkiä, mutta samalla ei saa unohtaa sitä, että kuka ajattelee minua jos en minä itse


Halusin menestyä ja päästä kouluun hinnalla millä hyvänsä, halusin olla hyvä ratsuttaja, ratsastaja, tallinomistaja ja kilpailija, mutta samalla olin aivan rikki. Oikeasti minun olisi vain pitänyt haluta saada itseni kuntoon. 
Vaikeinta itselleni oli käsitellä se kaikki suru ja aukko, jonka Pätkis jätti sydämeeni. Olin jo ennen Pätkistä kokenut menetyksiä, mutta Pätkis oli minulle aivan kaikki, se oli luonani kun olin yksinäinen ja sai minut hyväksymään itseni ja uskomaan siihen, että jos se, silmissäni maailman hienoin, olento rakastaa minua, en voi olla niin viallinen ihminen kuin kuvittelin. Yhtäkkiä olin ilman tätä ja tämä kierre työn ja surun parissa oli valmis. Ja tämän kaiken tajuaminen vei minulta lähes kaksi vuotta.  

Halusin jakaa tämän aika henkilökohtaisen tarinani siksi, että ihmiset oikeasti muistaisivat, ettei kaikki ole aina siltä mitä näyttää. Kenenkään ei kannata leikkiä yli-ihmistä ja työllä tai vaikeilla ajatuksilla ei kannata näännyttää itseään. Kukaan tuskin tulee taputtamaan sinua selkään ja sanomaan että "voi kun olet reipas" tai jos tulee se ei varmasti ole sen kaiken arvoista. Loppupeleissä vain sinä itse olet vastuussa onnestasi. Ja kun itse voi hyvin, se heijastuu pitkälle lähipiiriisi. 

Nyt kuitenkin voin jo hymyillä ja uskon kaiken muuttuvan. Asiat eivät menneet kuten olisin halunnut tai kuten niiden olisi ehkä pitänyt, mutta opin sitäkin tärkemmän läksyn. Muistakaa, ettei ylisuorittamisen kuulu olla ihannoimisen mittari, eikä ulkoisten seikkojen pidä antaa määrittää millainen juuri sinä olet. Arvostakaa sitä mitä teillä on ja olkaa onnellisia kun siihen on aihetta. Sen minä tästä kaikesta opin ja sen, että aika lopulta parantaa. 





keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Valtakunnallinen 3v varsanäyttely Tampere


Meidän tiimillä oli 7.4.2019 edessä jännittävä ja odotettu päivä; Aatoksen viimeinen valtakunnallinen varsanäyttely. Aatoshan on osallistunut samoihin skaboihin kaksi kertaa, ensin vuotiaana Helsingissä (karsinnat Laakson ratsastusstadionilla, finaali Helsingin messukeskuksen Elma-messuilla) ja kaksivuotiaana käytiin aina Ylivieskassa asti. Molemmilla kerroilla Aatos pääsi finaaliin saavuttaen 2.sijan ollen aina paras ratsuvarsa. En voi siis sanoa, että osasimme odottaa Aatoksen menestyvän noin hyvin, mutta toki tiesimme, että meillä on keskivertoa parempi varsa käsissämme. Tosin lisätään se tähän, että minullehan Aatos olisi hienoin varsa maailmassa, vaikka sillä olisi kolme jalkaa ja kaksi päätä, ja tähän voivat varmasti kaikki hevosenomistajat samaistua.


 Edellisenä päivänä olin itse käymässä Hevosmessuilla, ja hyvänen aikaa sitä ihmisvilinää. Tuttujen ja shoppailun takia sinne yleensä tuleekin lähdettyä, ja näihin kahteen asiaan ei kyllä tarvinnut taaskaan pettyä. Samalla katselin kauhulla isoa areena ja mietin itseäni siellä juoksemassa villin oripojan perässä ja aikalailla sillä tavallahan tämä tarina sitten päättyikin ;D

 Illalla kotona pakkailin sitten vielä tavaroita valmiiksi. Näyttelythän ovat siitä mukavia tilaisuuksia, ettei mukaan tarvitse läheskään niin paljon tavaraa kuin esimerkiksi ratsastuskilpailuihin. Tosin aika paljon energiaa vie stressi siitä, pysyykö näyttelyesine puhtaana showtimeen asti. Onneksi Aatos oli jälleen kerran helppo poika, käyttäytyi pesussa hienosti ja piti loimet hyvin päällä yöllä ja tarhassa. 


Aamulla startattiin matka kohti Teivon ravirataa noin kymmenen aikoihin. Aatos oli onneksi toiseksi viimeinen arvosteltava varsa, joten saimme aamulla moneen muuhun verrattuna ruhtinaallisesti valmistautumisaikaa. Aatoksen matkaan lähti jälleen traileriseuralaiseksi Epeli, maailman mahtavin poni. Vieraissa paikoissahan Aatos ei edes muista ponin mukanaoloa, mutta silti koen, että etenkin näillä pitkillä matkoilla on hyvä olla seuralainen omasta takaa, sillä ikinä ei tiedä kuinka paljon odottelua ja varsalle jännittäviä asioita edessä voikaan olla. Myös minä ja äiti saimme omat seuraihmiset, kun ihanat Niina ja Mervi liittyivät jälleen meidän näyttelytiimiin. Minä tai äiti emme jännitä enää kilpailuja, mutta näyttelyt on ihan toinen juttu, silloin olemme molemmat ihan paniikissa. Eli kiitos siis vielä poninhoitaja Niina ja terapeutti Mervi!


Paikalla oltiin jopa vähän nipin napin (lue: kerrankin sopivaan aikaan eikä tuntikaupalla liian ajoissa), joten lähetin Mervin ilmoittamaan meidät ja jäin äidin kanssa valmistelemaan Aatosta. Pikkumies oli heti todella innoissaan ja skarppina maailman menosta, eikä päästänyt esittäjäänsä helpolla. Onneksi muut varsat olivat pääosin oikein rauhallisia, joten pienen pyörimisen ja paikkojen tutkiskelun jälkeen jopa Aatos pystyi rauhoittumaan, eikä syntynyt samanlaista ketjureaktioriehumista kuin Ylivieskan näyttelyssä.

Mittauksessa ja kavioiden tsekkauksessa Aatoksella oli jälleen hieman asiaa ja hankaluuksia pysyä paikallaan, mutta se antoi silti tehdä kaiken kiltisti. Korkeutta oli edestä ja takaa tasan 155cm. Olisin odottanut jopa vähän isompaa, mutta ehkä Aatoksen mieletön ryhti hieman hämää. Uskon kyllä, että se sinne 160cm asti tulee vielä venymään.


Mittauksen jälkeen otin pari ravipätkää, mutta pääfocuksen keskitin käynnin rauhoittamiseen. Aatoksella kun on todella hieno käynti, mutta se vain liian harvoin pääsee oikeuksiinsa, sillä jännitys vaikuttaa siihen enemmän ja vähemmän suorasti. Aatos kuitenkin rauhoittui oikein mukavasti ennen kehään menoa, mutta omistajan jalat olivat sen sijaan spagettia kaikesta jännityksestä.

Kehässä käynti sujui yllättävän hyvin, ehkä hieman kiireisesti. Ravi puolestaan alkoi komeasti laukalla, mutta onneksi sain sen jäämään vain siihen yhteen pätkään. Tosin en saanut ravia niin hyvin liikkeelle pienen laukkainnostuksen jälkeen kuin olisin halunnut, mutta kaiken kaikkiaan olin todella tyytyväinen siihen, että sain kaikki askellajit selvästi esitettyä. Ylivieskassa edellisenä vuonna kaikki ei sujunut näin helposti, vaan ravasimme kun piti kävellä ja laukkasimme kun piti ravata...



Pitkältä tuntuneen patsasteluhetken jälkeen tuomarit saivat lopulta tuomionsa valmiiksi ja siirryimme kuvauspaikalle odottelemaan arvostelun luentaa. Muutama kuvaaja siinä yrittikin jo kuvaa räpsäistä, mutta minun oli pakko pyytää heitä odottamaan, sillä en jännitykseltäni saanut Aatosta asetettua seisomaan mitenkäänpäin.


Lopulta jännitys helpotti ja itse arvostelu oli aikas mukavaa kuultavaa.


Ja näin ollen Aatokselle napsahti 49,5 pistettä ja I- palkinto 💗. Aatos parka taisi ihan hämmentyä kun hyppäsin sen kaulaan tuloksen kuultuani. Näyttelyssä 22 varsasta Aatoksen lisäksi toinen raviorivarsa sai tismalleen samat pisteet, loput varsat jäivät selvästi näiden kahden taakse saaden parhaimmillaan II-palkinnot. Näin ollen Aatos sai yhden viidestä jaossa olleesta finaalipaikasta Tampereen hevosmessuille. Tässä kohtaa jännitys oikeastaan vain kasvoi vaikka "pahin" olikin takanapäin.

Kiitos myös ihana Mirella, joka oli ottamassa meistä näitä aivan upeita kuvia, sekä tietysti tsemppamassa päästään pehmentynyttä omistajaa.

Karsinnat olivat ohi yhden maissa ja itse finaali käytiin vasta klo 16, joten laitoimme Aatoksen ja Epelin hetkeksi traileriin syömään ja rauhoittumaan, ennenkö ajelimme messukeskukseen.


Otin Aatoksen noin puolituntia ennen h-hetkeä ulos verkka-alueelle kävelemään. Ja tähän mennessä oli pienelle miehelle kerääntynyt kierroksia jo sen verran, että olisin mieluusti luovuttanut sen jollekin pitkäjalkaiselle miesesittäjälle. Syy miksi en käytä ammattiesittäjää löytyy kuitenkin ihan siitä, että halua hevosen voivan luottaa täysin esittäjäänsä, enkä viedä sitä vieraisiin ja jännittäviin tilanteisiin vieraan ihmisen kanssa.

Aatosta ei jännittänyt mikään muu, kuin se mitä hienoa ja mahtavaa seuraavaksi oli tapahtumassa. Se hörisi ja hirnui ja sain tehdä kovasti töitä ennen areenalle siirtymistä, jotta sain sen pysymään edes jotenkuten hallinnassa. Aatoksen käytöstä voisikin verrata pienen, väsyneen lapsen käytökseen karkki- tai lelukaupassa.

Mutta onneksi Aatos on todellinen showmies, ja syttyi heti päästessään isolle areenalle. Paikanpäällä olleet ehkä näkivätkin, kuinka suuri työ minulla pikkumiehen hillitsemisessä oli, mutta silti oli ihana huomata, kuinka onnellinen Aatos oli ympäristön jännittävistä asioista huolimatta. Finaalissa kävelimme ensin areenaa ympäri ja seisotimme hevoset yksitellen tuomariston edessä juoontajan kertoessa niistä muutamia faktoja. Tämän jälkeen vuorossa oli the hetki, eli raviosuus. Vanhana finalistikonkarina tiesin, että raviliikkeet merkkaavat finaalissa eniten, jos kärkihevoset ovat tasaiset. Esimerkiksi Ylivieskassa Aatos sai finaalin parhaat pisteet, mutta villiintyi kehässä niin, ettei esittänyt ravia jääden toiseksi. Iso areena toi onneksi vähän boostia myös esittäjään, eikä samanlaista jalat maitohapoilla- pelkotilaa enää tullut. Ravipätkä juostiin yksitellen, ja Aatos juoksi sen varsoista viimeisenä. Se ei edes harkinnut laukkaa, vaan juoksi vieressäni ihan mielettömän hienosti! Niin hienosti, etten oikeastaan edes itse ymmärtänyt sitä.

Ravin jälkeen alkoikin todenteolla jännittää, kun varsat pyydettiin seisomaan pituushalkaisijalle numerojärjestyksessä ja palkitseminen aloitettiin käänteisessä paremmuusjärjestyksessä. Tätä ennen tuomareilta pyydettiin kommentti, mikä oli ratkaissut voittajan kahden tasaisen I- palkitun kärkihevosen kohdalla.

"Molemmat kärkihevoset esiintyvät edukseen myös täällä finaalissa, mutta voittaja liikkui vielä hieman toiseksi tullutta paremmin"


Tässä kohtaa olin jo aivan varma, että Aatos oli jäänyt toiseksi, sillä tällä raviorilla oli yhdeksikön ravi, josta sitä on palkittu ennenkin. Lopulta kaksi muuta varsaa saatiin palkittua (finaaliin ylsi kaksi ravisuunnan ja yksi pienhevossuunan ja yksi ratsusuunnan varsa) ja jäljellä olivat enää Aatos ja Kruunun Toivo. Kun toiseksi tullutta alettiin kuuluttaa, käänsin jo Aatoksen kohti tuomareita, mutta he lähtivätkin kävelemään tämän ravurin suuntaan. Siinä aloin sitten itkua vääntää, halasin tiukasti Aatosta ja totesin että "hei sinä voitit". Kaksi kertaa meille oli napsahtanut toinen sija, mutta nyt viimein tuli se voitto. Tuomarit tulivat yksitellen kättelemään ja onnittelemaan, ja yksi heistä sanoi äidilleni että muistaa nähneensä Aatoksen jo vuotiaana ja tienneen jo silloin kuinka poikkeuksellisen hieno se on. Hän myös sanoi, ettei sitä saa vahingossakaan ruunata, etenkin koska se on Pätkä-Jätkän ainoa orijälkeläinen.


Onnittelujen jälkeen vuorossa oli vielä lyhyt haastattelu, jossa pysyin juuri ja juuri kasassa, vaikka ääneni olikin täysin särkynyt. Monelle se olisi ehkä ollut vain valtakunnallisen näyttelyn voitto, mutta minulle se oli samalla iso kunnianosoitus Aatoksen isää Pätkistä kohtaan.


Jalkani kantoivat vielä kunniakierroksen ja ulkona sain Hippoksen haastattelussa itkuni seasta myös muutaman järkevän lauseen aikaan, enkä enää lopulta tiedä kumpi meistä oli väsyneempi, minä vai Aatos. Kotimatka taittui tapahtumaa sulatellessa ja ihaniin onnitteluviesteihin vastatessa.


Nyt tästä tapahtuneesta on tätä kirjoittaessani kulunut kolme päivää, enkä oikein vieläkään ole sisäistänyt tapahtunutta. Päällimmäisenä on vain mieletön kiitollisuus. Ihmiset, tutut ja tuntemattomat, ovat antaneet niin ihanaa palautetta, onnitteluja ja kommentteja etten voi kyllin kiittää. On ollut ihanaa myös huomata, kuinka moni on onnellinen puolestani ja näin mukana jakamassa tätä kaikkea. Tätä on hevosmaailma parhaimmillaan.


En olisi kyllä tätä silloin uskonut, kun talutin Pätkistä astumaan Aatoksen emää tai kun katselin Aatoksen kolmen päivän ikäisenä syövän sähkölankaa. Haluankin uskoa, että Pätkis jätti minulle itsestään tällaisen "parannetun version", jonka kanssa pääsisin toteuttamaan niitä asioita, joihin Pätkis minut kasvatti, mutta joita emme yhdessä ehtineet saavuttaa. On olemassa vain yksi Pätkä-Jätkä, ja vain yksi näin täydellinen kopio siitä,

Poutapäivän Aatos💗

 

maanantai 20. elokuuta 2018

Vuotta myöhemmin


Täällä sitä taas ollaan! Paljon on tapahtunut (oikeastaan liian paljon), enkä edes yritä sitä kaikkea tänne avata.

Kaikki kuvat (c) Mirella Ruotsalainen/hertjekker

Päällimmäisenä viime vuodesta käteen on jäänyt lähinnä pettymyksiä ja liian suuria menetyksiä. Mutta kuten kliseisesti sanotaan, elämä jatkuu.


Meidän tekemisiä suurin osa on varmaankin seurannut instagramista @teamtiitola, enkä rehellisesti sanottuna uskokaan, että yksikään blogi voi enää nousta instagramin tasolle. Miksi sitten haluisin herättää blogini henkiin?

Yksinkertaisesti siitä syystä, että Pätkiksen poismenon jälkeen tajusin, kuinka suuri osa muistojani tämä blogi oli. Minulle on siis oikeastaan se ja sama, löytääkö kukaan tänne, sillä itselleni tämä on niin tärkeää. Toki toivon, että saan yhä ihania kommenttejanne ja pystyn jakamaan tänne jotain teillekin hyödyllistä. 


Suunnitelmissa ei siis ole kuroa reilun vuoden taukoa umpeen, vaan päivittää tänne ihania kuvia (joita on muuten paljon!) ja jaan pohdintoja Toukan kilpailuista, treeneistä ja tietenkin rakkaan varsani kehityksestä. Myös muutamasta vanhasta tapahtumasta pitäisi kirjoittaa ja julkaista postaus, jotta saisin niistäkin kaikki mahdolliset sekunnit "paperille" talteen!


Näiden kesäisten kuvien myötä toivotan ihanaa syksyä kaikille! 💗