maanantai 20. elokuuta 2018

Vuotta myöhemmin


Täällä sitä taas ollaan! Paljon on tapahtunut (oikeastaan liian paljon), enkä edes yritä sitä kaikkea tänne avata.

Kaikki kuvat (c) Mirella Ruotsalainen/hertjekker

Päällimmäisenä viime vuodesta käteen on jäänyt lähinnä pettymyksiä ja liian suuria menetyksiä. Mutta kuten kliseisesti sanotaan, elämä jatkuu.


Meidän tekemisiä suurin osa on varmaankin seurannut instagramista @teamtiitola, enkä rehellisesti sanottuna uskokaan, että yksikään blogi voi enää nousta instagramin tasolle. Miksi sitten haluisin herättää blogini henkiin?

Yksinkertaisesti siitä syystä, että Pätkiksen poismenon jälkeen tajusin, kuinka suuri osa muistojani tämä blogi oli. Minulle on siis oikeastaan se ja sama, löytääkö kukaan tänne, sillä itselleni tämä on niin tärkeää. Toki toivon, että saan yhä ihania kommenttejanne ja pystyn jakamaan tänne jotain teillekin hyödyllistä. 


Suunnitelmissa ei siis ole kuroa reilun vuoden taukoa umpeen, vaan päivittää tänne ihania kuvia (joita on muuten paljon!) ja jaan pohdintoja Toukan kilpailuista, treeneistä ja tietenkin rakkaan varsani kehityksestä. Myös muutamasta vanhasta tapahtumasta pitäisi kirjoittaa ja julkaista postaus, jotta saisin niistäkin kaikki mahdolliset sekunnit "paperille" talteen!


Näiden kesäisten kuvien myötä toivotan ihanaa syksyä kaikille! 💗







tiistai 14. elokuuta 2018

Kiitos, että olit koko elämäni



"Rakensin mun koko elämän sun ympärille"


"Innoissani esittelin ystäville"


"Kaiken sulle annoin, koitin pitää mitä vannoin, etten koskaan jättäisi sua"


"Siivillä aika lentää"


"Nyt ei oo enää enempää"


"Oon huono hyvästeissä"


"Maailman loppuun kirjoitan yhä meistä"


"Vaikka nyt mun täytyy oppii päästään irti"


"Nii muista et oon aina täällä silti"


"Risteyksissä me on seisty yhdessä ennenkin"


"Halaan sua"


"Kivusta tekis mieli huutaa"


"Aina ennen on jatkettu samaan suuntaan"


"Vaikket mua nää, oon silti aina tääl💗" 


Kiitos maailman rakkain Pätkis. 

perjantai 8. joulukuuta 2017

Minä ja Pätkis

22.06.2002-13.11.2017 💗

Elämäni pahin päivä koitti aiemmin kuin olisin ikinä uskonut. Pahan ähkykierteen seurauksena menetin sen minulle kaikesta tärkeimmän, mutta niinhän sitä sanotaan että suurinta rakkautta on päästää irti. 


Monelle Pätkis oli ehkä vain hevonen, mutta minulle se oli tukipilari, terapeutti ja paras ystävä. Koulussa olin koko yläasteen todella ulkopuolinen ja minut jätettiin yksin. Jaksoin kuitenkin jokaikinen päivä nousta sängystä, sillä tiesin että tallilla minua odotti Pätkis, joka rakasti minua aina sellaisena kuin olen. 


Pätkis opetti minulle miltä tuntuu menestyä ja miltä tuntuu epäonnistua. Se oli mukana jokaisessa ilossani ja surussani. Pääsin sen kanssa kokemaan ja oppimaan valtavasti. Sain viettää Pätkiksen kanssa kuusi elämäni parasta vuotta, joista neljä se asui meillä kotona ja saimme yhteistä aikaa kellon ympäri. Yhdessä kilpailimme kouluratsastuksessa aina kansallisissa poniluokissa, hyppäsimme, kävimme uimassa ja ajoimme niin kärryillä kuin reellä. Myös jokaisen kokemattoman ystävän saattoi aina laittaa maailman luotettavimman Pätkiksen selkään. Mutta ennen kaikkea tätä me kasvoimme yhdessä. Pätkis ehti nähdä minun kasvavan pikkutytöstä aikuiseksi asti. Ja tällä matkalla se opetti minut hyväksymään ja rakastamaan itseäni. Ilman Pätkistä en olisi se ihminen joka nyt olen. 


En usko että tulen koskaan rakastamaan mitään kuten rakastan Pätkistä, mutta olen sanoinkuvaamattoman onnellinen, että minulla on ollut jotain tällaista joka tekee luopumisesta näin älyttömän raskasta. Onneksi minulle jäi Pätkiksen upea poika Aatos, jonka kanssa aion pitää huolen siitä, että Pätkiksen perintö tulee jatkumaan sen jälkeläisten mukana <3 

Minä ja Pätkis 💗 aina ja ikuisesti.