tiistai 11. helmikuuta 2020

Maltti on valttia


Sain muutama päivä sitten erittäin hyvän kysymyksen, jossa pohdittiin sitä, missä aikataulussa aion Aatoksen kanssa edetä, koska se lomailee ja miten ratsutus jatkuu, ja milloin kilpaillaan ensimmäistä kertaa. Tästä intoutuneena juttua tuli taas pienen romaanin verran. 

Kaikki kuvat (c) Hertjekker/Mirella Ruotsalainen

Aatoksen ratsutushan aloitettiin 3vuotis syksynä, ja olisin tarvittaessa odottanut vieläkin pidempään, jos Aatos olisi kasvanut epätasaisesti. Aatos oli kuitenkin näyttelyissäkin maksimissaan sentin takakorkea, ja kasvoi kuten oppikirjasta. Lisäksi olin ajanut sillä kaksivuotiaasta saakka, joten sillä oli oikeasti hyvä pohjakunto ja lihaksisto, jotka tukevat ratsuksi opettamista merkittävästi.  Myös eläinlääkäri ja kengittäjä olivat molemmat sitä että kyytiin vain. 


Kaikki on sujunut alusta asti meillä aivan todella hyvin. Enkä epäröi sanoa sitä suoraan, sillä kun hevosten kanssa sujuu niin silloib siitä on muistettava aina nauttia. Kolmannella yhteisellä ratsastuksella menimme jo ravia, eikä mitään asioita tarvinnut opettaa esimerkiksi liinassa. Myös maastoon lähdimme hyvin pian, sillä nuorten hevosten intoa ja yrittämistä tulee vaalia todella todella tarkasti ja tarjota sille myös muita haasteita kuin kentällä pyöriminen. Pian otimme myös laukan kuvioihin ja sekin sujui täysin ongelmitta. Olin alkuun aivan maksimissaan kaksi kertaa viikossa Aatoksen selässä, eli en halunnut tehdä asioita ratsutusjaksotyylisesti paria viikkoa ”putkeen”. Se sopii joillekin hevosille, mutta itse koin tämän parhaaksi. 


Aatoksen kanssa toimiessani ja muiden nuorten touhuja seuratessani haluaisin myös tähän väliin nostaa esiin minua ärsyttävän asian. Kovin usein näkee niitä selityksiä, etenkin nuorilla suomenhevosilla että ”minä teen nyt varmuudeksi selkäännousun heti kolme vuotiaaksi kääntyneenä, ettei sitten tule ongelmia”. Ensinnäkin, en ole ikinä ymmärtänyt sitä uuden vuoden maagisuutta, jolloin nuoret hevoset mystisesti yhden yön aikana kasvavat seuraavaan ikävuoteen ja tämän vuoden vaatimaan lihaksistoon. Eihän se vain yksinkertaisesti mene niin. Toisekseen jos hevonen on kokoajan peruskäsitelty, ei se että selkään menee puoli vuotta aiemmin ole mikään ”nyt ei synny ongelmia tai minä varmuuden vuoksi” -tilanne. Päinvastoin. Kasvaessaan varsahan kehittyy paitsi fyysisesti niin myös henkisesti. Enkä tosiaan halua tuomita ketään, mutta tästä aiheesta haluan sanoa oman mielipiteeni avoimesti. Sillä olen täysin sitä mieltä, että jos mielii vain ratsastamaan, ei nuori hevonen ole tähän sopiva ratkaisu. 

Tästä tullaan sitten siihen, että varmasti myös minä olen jonkun mielestä edennyt nopeasti ja ehkä asia onkin näin. Yritän kuitenkin parhaani mukaan tehdä asiat lukien hevosta. Esimerkiksi Aatokselle pohkeenväistö oli luontaista ja helppoa, siispä otin sen mukaan jäisien päivien kävelyharjoituksiin, sillä talvella me kävelimme monen muun edestä kelien ollessa päivästä toiseen erilaista jäätikköä. Mutta esimerkiksi Aatoksen isoveljen Uljaksen, jonka  myös ratsutin, kanssa otimme väistöt mukaan vasta kun se oli viisi, sillä ne olivat sille haastavia, ja sen luontaisesti helpot asiat olivat erilaisia. En myöskään esimerkiksi epäröi laukata Aatoksella vastalaukkakaarteita, sillä vastalaukka on hevoselle ”luontainen liike”, joka ei vaadi sen ”kummempaa” opettamista. Sitä tulemme tulevaisuudessa tarvitsemaan, ja lisäksi se on hevoselle mahtavaa jumppaa, joten jos se on hevoselleni helppoa eikä vaadi mitään erityistä, miksi en sitä tekisi? 


Nuorten ratsastamisessa kaiken A ja O on siis mielestäni hevoslähtöinen eteneminen ja sen oman hevosen kuuntelu. Minä koen aina ratsastaessani nuorilla, että haluan olla 110% varma siitä, että ne selviävät pyydetyistä asioista vaikka ne olisivat niille uusia tai vaikeita. Näin vältytään hevosen itsetunnon kolhimiselta, mutta toisaalta näin niille saadaan myös onnistumisen elämyksiä haastavammistakin asioista. Oikein ratsastettu nuori pysyy näin motivoituneena ja innokkaana uuden oppijana. 

Lisäksi erittäin tärkeitä asioita ovat lepo ja monipuolinen liikunta, jotta yllä mainittu motivoituneisuus ja innokkuus säilyvät. Minun mielestäni ideaali esimerkki Aatoksen ikäiselle 4vuotiaalle olisi maksimissaan yksi ”kunnon ratsastus” kentällä per viikko. Tämän lisäksi viikkoon voisi sisällyttää maastoilua, peltoilua, juoksutusta, ajoa tai/ja maastakäsittelyä. Suomeksi sanottuna siis kaikkea mahdollista, sillä erilaiset harjoitteet kehittävät tasapuolisesti hevosen eri osa-alueita. Näiden lisäksi ei voi liiaksi korostaa vapaapäivien ja levon merkitystä. Nuorelle tekee erittäin hyvää mielestäni saada ihan ihmisvapaita päiviä, niin että se saa kunnolla tuulettaa päätään eikä kukaan vaadi siltä sinä päivänä mitään. Myös pidemmät lomajaksot ovat tärkeitä. Itse en varsinaisesti suunnittele niitäkään etukäteen, vaan katson ne hevosen kunnon ja kehityksen perusteella.


Monia sitten kiinnostaa, miten me tästä aiomme Aatoksen kanssa edetä. Tällä sen 4vuotiskaudella haluan vain saada pidettyä sillä liikkumisen ilon, viedä sitä maltilla eteenpäin ja totuttaa sitä elämään oman tallin ulkopuolella. Monille nuorella hevosella kilpaileminen on tabu, mutta itse nään sen toisin. Silloin kun se tehdään järkevästi, eli totuttamalla hevosta kisapaikkoihin ja vieraaseen ympäristöön on asia mielestäni vain positiivinen. Aatos on esimerkiksi jo näyttelelyurallaan nähnyt sekä Helsingin että Tampereen messukeskuksen yleisöineen, ja voin todella sanoa, että nämä ovat olleet erittäin arvokkaita kokemuksia meille molemmille. Siksi aion myös ajoissa totuttaa Aatoksen toimimaan vieraissa paikoissa, sillä kun siitä tekee nuorelle hevoselle mukavaa ja normaalia, ei pääse syntymään jännittäviä ja pelottavia tilanteita kun hevonen vain yhtäkkiä rykäistään vieraaseen paikkaan. Tavoitteena on siis kilpailla muutamat pienet kilpailut täysin harjoitusmielessä ja opetella samanlaista rentoutta ja ratsastajan kuuntelemista muiden hevosten ympäröimänä. 

Mitä sitten tulee laatuarvosteluihin, niin ne jätämme välistä. Nelivuotiaiden karsintaan sisältyy askellajit ratsain sekä irtohypytys. Finaalissa puolestaan irtohypytys on korvattu ratsastaja selässä hypyillä, minkä puolesta minä en henkilökohtaisesti liputa. Neljävuotias suomenhevonen voi toki hypätä ratsastaja selässä, mutta sekin on asia jota ei mielestäni tulisi kiirehtiä noin paljoa. Toki tähänkin on monta näkökulmaa, ja hyvää perustelua,ja vain oma kantani on se, ettei 4v suomenhevosen tarvitsisi vielä treenata radan hyppäämistä, sillä sitä ehtii tehdä hitaasti kehittyvän kylmäverisen kanssa vielä vuosia myöhemmin.


Kaiken tämän sepustukseni voisi siis aikalailla tiivistää yhteen lauseeseen. Nuoren kanssa maltti on valttia. Tiedän itsekin kuinka vaikeaa sen noudattaminen on, mutta parhaansa yrittämällä ja hevosta kuuntelemalla pääsee varmasti jo todella pitkälle. Harvalla meistä on tavoitteena hevonen, joka on tähti vain nuoruudessaan, sillä tulevaisuuden suorittaja ja paras ystävä vielä vuosienkin päästä on paljon toivottavampi tilanne. Vaikeina hetkinä voikin tyytyä haaveiluun siitä, mitä kaikkea ihanaa nuoresi kanssa tulet vielä ehkä saavuttamaan, ja mikä parasta, jonain päivänä se kaikki voi olla totta💗. 


keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Annoin kaikkeni, sain vähän enemmän


Valmistuin ylioppilaaksi keväällä 2017. Kesän olin töissä jäätelönmyyjänä, kilpailin Toukan kanssa ja ratsutin muiden hevosia. Kesä oli ihana, Aatos oli hurjan hieno yksivuotias ja pääsin oppimaan sen kanssa paljon uutta nuoren hevosen käsittelystä. Pätkiksen luona kävi vielä yksi morsianehdokas joka tuli tuttuun tapaan heti ensimmäiseen kiimaan tiineeksi. 

Aatos kävi menestymässä näyttelyissä, jolloin meille alkoi kunnolla valjeta millainen timantti käsissämme olikaan. Kesä loppui ja jäätelönmyynti muuttui takaisin siivoushommiin ja aloin valmistautua tulevaan lääkiksen pääsykoerumbaan. 

Talvella luin jo täyttä päätä, ilman vapaapäiviä ja tein siinä sivussa siivoustöitä aamuisin. Innostuin taas salilla käymisestä ja jatkoin yhä muiden hevosten ratsuttamista omieni ratsastamisen ohella. Aatoksen kanssa käytiin pyörähtämässä Valtakunnallisessa varsanäyttelyssä, joka yksivuotiaille järjestettiin Helsingissä. Aatoksen matkaa otettiin tukemaan Pätkis, ja isänsä upea poika saavuttikin koko kilpailun toisen sijan. Onneni vietiin kuitenkin nopeammin kuin se oli edes annettu, näyttelyä seuraavana päivänä menetin Pätkiksen pahaan ähkyyn. Samalla menetin ison palan sydämestäni ja elämästäni.


Ratsastus ei tuntunut enää oikein miltään, halusin jopa lopettaa, mutta ratsastin silti. Oma talli kun oli ja pysyi pihassa, hevosia ei päässyt karkuun. Luin 8h päivässä, vapaapäiviä en halunnut pitää, jatkoin ratsuttamista, siivoustöitä ja salilla käymistä. Ja samalla pyöritin omaa tallia. Sulkeuduin aika paljon, mutta sen näkivät varmasti vain kaikista lähimmät. Sain paljon ihania viestejä ihmisiltä, jopa niiltä joilta niitä osasin vähiten odottaa. Lähipiirini oli myös ihan mahtava, mutta valitettavasti hekään eivät minua oikein pystyneet auttamaan. En usko, että kukaan olisi pystynyt.  

Moni luuli, ettei lukemisestani olisi tullut surun keskellä mitään, mutta toisin kävi. Hukutin ison osan surusta lukemiseen ja töihin. Olen aina ollut sellainen, että menen ja teen kokoajan ja samaa halusin jatkaa edelleen. Kun tekee tarpeeksi, ei tarvitse ajatella liikoja. Tosin olen sen sortin ylianalysoija, että murehdin omien huolieni lisäksi puolen Suomen asioista, eli en minä tietenkään tunteitani täysin sivuun saanut. Minulle onneksi jankutettiin, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, että aika kyllä parantaa. 

Keväällä lopetin siivoushommissa, luin täysillä, hoidin tallia, ratsutin ja ratsastin. Treeni-into ei ollut Toukan kanssa vielä palannut, mutta ratsastus alkoi jo tuntua joltain. Kävin pääsykokeessa, jäin 2 pistettä paikasta ja aloitin työt Alkossa. Aatos oli yhä mahtava, kasvoi ja niitti mainetta. Ratsutettavien kanssa meni mukavasti ja aloin taas vähän nauttia tekemisestä. Töitä tuli kuitenkin niin paljon, ettei kilpailemiselle ollut aikaa, kun töitä piti tehdä kuutena päivänä viikossa. Olin koko kesän ilman yhtään vapaata perjantaita tai lauantaita. 


Syksyllä sain töistä vakipaikan, aloitin lukemisen töiden ohella, ratsutin, opetin ja ratsastin omiani. Toukan kanssa meni aika huonosti, sillä kesä oli ollut täysi pettymys, kisoissa ei ollut sujunut. Pahimpana asiana Toukka ei halunnut antaa tarhasta kiinni, joka taas sai minut ajattelemaan, että se vihaa minua. Pätkiksen kanssa kun oltiin oltu parhaita ystäviä, joten ero siihen, että nykyinen "ykköstykkini" ei halunnut olla kanssani oli minulle ajoittain liikaa. 

Oma oloni tuntui välillä paremmalta, kipu alkoi hellittää ja ihanat muistot valtasivat niiden paikan. Lukeminen sujui jälleen ilman vapaapäiviä, ja työt ja ratsutukset pyörivät. Toukan kanssa oli hyviä ja huonoja hetkiä, Aatoksen kanssa lähes pelkkää onnea, yhtä hurjaa ähkyä lukuun ottamatta. 

Keväällä Aatos pudotti pommin, ja kävi voittamassa valtakunnallisen varsanäyttelyn Tampereen hevosmessuilla. Samalla myös ihmissuhdepuolella tapahtui ihania asioita ja kaikki näytti jo valoisammalta Toukankin suhteen. Mutta sitten loppui oma terveys. Lääkärit ihmettelivät kuinka nuori ihminen voi saada itsensä tällaiseen kuntoon pelkästään stressaamalla. En kuitenkaan kokenut, että asiasta kannattaisi heille avautua, sillä vain hevosihmiset voivat ymmärtää, mitä hevonen voi ihmiselle merkitä. 

Sitten oli ensimmäistä kertaa aika myöntää itselleni, että minun on pakko rauhoittua, jos ja kun haluan vielä saada itseni kuntoon, sillä sydämeni temppuili ja painoa oli tippunut yli 12 kiloa. Ja sen kaiken myöntäminen oli minulle todella vaikeaa. Haluan aina toimia niin, että saan miellytettyä mahdollisimman montaa ihmistä ja oltua samalla mahdollisimman tehokas. Mutta tämä ajatustapa on tietyllä tavalla aika lapsellinen. Toki hyvään täytyy aina pyrkiä, mutta samalla ei saa unohtaa sitä, että kuka ajattelee minua jos en minä itse


Halusin menestyä ja päästä kouluun hinnalla millä hyvänsä, halusin olla hyvä ratsuttaja, ratsastaja, tallinomistaja ja kilpailija, mutta samalla olin aivan rikki. Oikeasti minun olisi vain pitänyt haluta saada itseni kuntoon. 
Vaikeinta itselleni oli käsitellä se kaikki suru ja aukko, jonka Pätkis jätti sydämeeni. Olin jo ennen Pätkistä kokenut menetyksiä, mutta Pätkis oli minulle aivan kaikki, se oli luonani kun olin yksinäinen ja sai minut hyväksymään itseni ja uskomaan siihen, että jos se, silmissäni maailman hienoin, olento rakastaa minua, en voi olla niin viallinen ihminen kuin kuvittelin. Yhtäkkiä olin ilman tätä ja tämä kierre työn ja surun parissa oli valmis. Ja tämän kaiken tajuaminen vei minulta lähes kaksi vuotta.  

Halusin jakaa tämän aika henkilökohtaisen tarinani siksi, että ihmiset oikeasti muistaisivat, ettei kaikki ole aina siltä mitä näyttää. Kenenkään ei kannata leikkiä yli-ihmistä ja työllä tai vaikeilla ajatuksilla ei kannata näännyttää itseään. Kukaan tuskin tulee taputtamaan sinua selkään ja sanomaan että "voi kun olet reipas" tai jos tulee se ei varmasti ole sen kaiken arvoista. Loppupeleissä vain sinä itse olet vastuussa onnestasi. Ja kun itse voi hyvin, se heijastuu pitkälle lähipiiriisi. 

Nyt kuitenkin voin jo hymyillä ja uskon kaiken muuttuvan. Asiat eivät menneet kuten olisin halunnut tai kuten niiden olisi ehkä pitänyt, mutta opin sitäkin tärkemmän läksyn. Muistakaa, ettei ylisuorittamisen kuulu olla ihannoimisen mittari, eikä ulkoisten seikkojen pidä antaa määrittää millainen juuri sinä olet. Arvostakaa sitä mitä teillä on ja olkaa onnellisia kun siihen on aihetta. Sen minä tästä kaikesta opin ja sen, että aika lopulta parantaa. 





keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Valtakunnallinen 3v varsanäyttely Tampere


Meidän tiimillä oli 7.4.2019 edessä jännittävä ja odotettu päivä; Aatoksen viimeinen valtakunnallinen varsanäyttely. Aatoshan on osallistunut samoihin skaboihin kaksi kertaa, ensin vuotiaana Helsingissä (karsinnat Laakson ratsastusstadionilla, finaali Helsingin messukeskuksen Elma-messuilla) ja kaksivuotiaana käytiin aina Ylivieskassa asti. Molemmilla kerroilla Aatos pääsi finaaliin saavuttaen 2.sijan ollen aina paras ratsuvarsa. En voi siis sanoa, että osasimme odottaa Aatoksen menestyvän noin hyvin, mutta toki tiesimme, että meillä on keskivertoa parempi varsa käsissämme. Tosin lisätään se tähän, että minullehan Aatos olisi hienoin varsa maailmassa, vaikka sillä olisi kolme jalkaa ja kaksi päätä, ja tähän voivat varmasti kaikki hevosenomistajat samaistua.


 Edellisenä päivänä olin itse käymässä Hevosmessuilla, ja hyvänen aikaa sitä ihmisvilinää. Tuttujen ja shoppailun takia sinne yleensä tuleekin lähdettyä, ja näihin kahteen asiaan ei kyllä tarvinnut taaskaan pettyä. Samalla katselin kauhulla isoa areena ja mietin itseäni siellä juoksemassa villin oripojan perässä ja aikalailla sillä tavallahan tämä tarina sitten päättyikin ;D

 Illalla kotona pakkailin sitten vielä tavaroita valmiiksi. Näyttelythän ovat siitä mukavia tilaisuuksia, ettei mukaan tarvitse läheskään niin paljon tavaraa kuin esimerkiksi ratsastuskilpailuihin. Tosin aika paljon energiaa vie stressi siitä, pysyykö näyttelyesine puhtaana showtimeen asti. Onneksi Aatos oli jälleen kerran helppo poika, käyttäytyi pesussa hienosti ja piti loimet hyvin päällä yöllä ja tarhassa. 


Aamulla startattiin matka kohti Teivon ravirataa noin kymmenen aikoihin. Aatos oli onneksi toiseksi viimeinen arvosteltava varsa, joten saimme aamulla moneen muuhun verrattuna ruhtinaallisesti valmistautumisaikaa. Aatoksen matkaan lähti jälleen traileriseuralaiseksi Epeli, maailman mahtavin poni. Vieraissa paikoissahan Aatos ei edes muista ponin mukanaoloa, mutta silti koen, että etenkin näillä pitkillä matkoilla on hyvä olla seuralainen omasta takaa, sillä ikinä ei tiedä kuinka paljon odottelua ja varsalle jännittäviä asioita edessä voikaan olla. Myös minä ja äiti saimme omat seuraihmiset, kun ihanat Niina ja Mervi liittyivät jälleen meidän näyttelytiimiin. Minä tai äiti emme jännitä enää kilpailuja, mutta näyttelyt on ihan toinen juttu, silloin olemme molemmat ihan paniikissa. Eli kiitos siis vielä poninhoitaja Niina ja terapeutti Mervi!


Paikalla oltiin jopa vähän nipin napin (lue: kerrankin sopivaan aikaan eikä tuntikaupalla liian ajoissa), joten lähetin Mervin ilmoittamaan meidät ja jäin äidin kanssa valmistelemaan Aatosta. Pikkumies oli heti todella innoissaan ja skarppina maailman menosta, eikä päästänyt esittäjäänsä helpolla. Onneksi muut varsat olivat pääosin oikein rauhallisia, joten pienen pyörimisen ja paikkojen tutkiskelun jälkeen jopa Aatos pystyi rauhoittumaan, eikä syntynyt samanlaista ketjureaktioriehumista kuin Ylivieskan näyttelyssä.

Mittauksessa ja kavioiden tsekkauksessa Aatoksella oli jälleen hieman asiaa ja hankaluuksia pysyä paikallaan, mutta se antoi silti tehdä kaiken kiltisti. Korkeutta oli edestä ja takaa tasan 155cm. Olisin odottanut jopa vähän isompaa, mutta ehkä Aatoksen mieletön ryhti hieman hämää. Uskon kyllä, että se sinne 160cm asti tulee vielä venymään.


Mittauksen jälkeen otin pari ravipätkää, mutta pääfocuksen keskitin käynnin rauhoittamiseen. Aatoksella kun on todella hieno käynti, mutta se vain liian harvoin pääsee oikeuksiinsa, sillä jännitys vaikuttaa siihen enemmän ja vähemmän suorasti. Aatos kuitenkin rauhoittui oikein mukavasti ennen kehään menoa, mutta omistajan jalat olivat sen sijaan spagettia kaikesta jännityksestä.

Kehässä käynti sujui yllättävän hyvin, ehkä hieman kiireisesti. Ravi puolestaan alkoi komeasti laukalla, mutta onneksi sain sen jäämään vain siihen yhteen pätkään. Tosin en saanut ravia niin hyvin liikkeelle pienen laukkainnostuksen jälkeen kuin olisin halunnut, mutta kaiken kaikkiaan olin todella tyytyväinen siihen, että sain kaikki askellajit selvästi esitettyä. Ylivieskassa edellisenä vuonna kaikki ei sujunut näin helposti, vaan ravasimme kun piti kävellä ja laukkasimme kun piti ravata...



Pitkältä tuntuneen patsasteluhetken jälkeen tuomarit saivat lopulta tuomionsa valmiiksi ja siirryimme kuvauspaikalle odottelemaan arvostelun luentaa. Muutama kuvaaja siinä yrittikin jo kuvaa räpsäistä, mutta minun oli pakko pyytää heitä odottamaan, sillä en jännitykseltäni saanut Aatosta asetettua seisomaan mitenkäänpäin.


Lopulta jännitys helpotti ja itse arvostelu oli aikas mukavaa kuultavaa.


Ja näin ollen Aatokselle napsahti 49,5 pistettä ja I- palkinto 💗. Aatos parka taisi ihan hämmentyä kun hyppäsin sen kaulaan tuloksen kuultuani. Näyttelyssä 22 varsasta Aatoksen lisäksi toinen raviorivarsa sai tismalleen samat pisteet, loput varsat jäivät selvästi näiden kahden taakse saaden parhaimmillaan II-palkinnot. Näin ollen Aatos sai yhden viidestä jaossa olleesta finaalipaikasta Tampereen hevosmessuille. Tässä kohtaa jännitys oikeastaan vain kasvoi vaikka "pahin" olikin takanapäin.

Kiitos myös ihana Mirella, joka oli ottamassa meistä näitä aivan upeita kuvia, sekä tietysti tsemppamassa päästään pehmentynyttä omistajaa.

Karsinnat olivat ohi yhden maissa ja itse finaali käytiin vasta klo 16, joten laitoimme Aatoksen ja Epelin hetkeksi traileriin syömään ja rauhoittumaan, ennenkö ajelimme messukeskukseen.


Otin Aatoksen noin puolituntia ennen h-hetkeä ulos verkka-alueelle kävelemään. Ja tähän mennessä oli pienelle miehelle kerääntynyt kierroksia jo sen verran, että olisin mieluusti luovuttanut sen jollekin pitkäjalkaiselle miesesittäjälle. Syy miksi en käytä ammattiesittäjää löytyy kuitenkin ihan siitä, että halua hevosen voivan luottaa täysin esittäjäänsä, enkä viedä sitä vieraisiin ja jännittäviin tilanteisiin vieraan ihmisen kanssa.

Aatosta ei jännittänyt mikään muu, kuin se mitä hienoa ja mahtavaa seuraavaksi oli tapahtumassa. Se hörisi ja hirnui ja sain tehdä kovasti töitä ennen areenalle siirtymistä, jotta sain sen pysymään edes jotenkuten hallinnassa. Aatoksen käytöstä voisikin verrata pienen, väsyneen lapsen käytökseen karkki- tai lelukaupassa.

Mutta onneksi Aatos on todellinen showmies, ja syttyi heti päästessään isolle areenalle. Paikanpäällä olleet ehkä näkivätkin, kuinka suuri työ minulla pikkumiehen hillitsemisessä oli, mutta silti oli ihana huomata, kuinka onnellinen Aatos oli ympäristön jännittävistä asioista huolimatta. Finaalissa kävelimme ensin areenaa ympäri ja seisotimme hevoset yksitellen tuomariston edessä juoontajan kertoessa niistä muutamia faktoja. Tämän jälkeen vuorossa oli the hetki, eli raviosuus. Vanhana finalistikonkarina tiesin, että raviliikkeet merkkaavat finaalissa eniten, jos kärkihevoset ovat tasaiset. Esimerkiksi Ylivieskassa Aatos sai finaalin parhaat pisteet, mutta villiintyi kehässä niin, ettei esittänyt ravia jääden toiseksi. Iso areena toi onneksi vähän boostia myös esittäjään, eikä samanlaista jalat maitohapoilla- pelkotilaa enää tullut. Ravipätkä juostiin yksitellen, ja Aatos juoksi sen varsoista viimeisenä. Se ei edes harkinnut laukkaa, vaan juoksi vieressäni ihan mielettömän hienosti! Niin hienosti, etten oikeastaan edes itse ymmärtänyt sitä.

Ravin jälkeen alkoikin todenteolla jännittää, kun varsat pyydettiin seisomaan pituushalkaisijalle numerojärjestyksessä ja palkitseminen aloitettiin käänteisessä paremmuusjärjestyksessä. Tätä ennen tuomareilta pyydettiin kommentti, mikä oli ratkaissut voittajan kahden tasaisen I- palkitun kärkihevosen kohdalla.

"Molemmat kärkihevoset esiintyvät edukseen myös täällä finaalissa, mutta voittaja liikkui vielä hieman toiseksi tullutta paremmin"


Tässä kohtaa olin jo aivan varma, että Aatos oli jäänyt toiseksi, sillä tällä raviorilla oli yhdeksikön ravi, josta sitä on palkittu ennenkin. Lopulta kaksi muuta varsaa saatiin palkittua (finaaliin ylsi kaksi ravisuunnan ja yksi pienhevossuunan ja yksi ratsusuunnan varsa) ja jäljellä olivat enää Aatos ja Kruunun Toivo. Kun toiseksi tullutta alettiin kuuluttaa, käänsin jo Aatoksen kohti tuomareita, mutta he lähtivätkin kävelemään tämän ravurin suuntaan. Siinä aloin sitten itkua vääntää, halasin tiukasti Aatosta ja totesin että "hei sinä voitit". Kaksi kertaa meille oli napsahtanut toinen sija, mutta nyt viimein tuli se voitto. Tuomarit tulivat yksitellen kättelemään ja onnittelemaan, ja yksi heistä sanoi äidilleni että muistaa nähneensä Aatoksen jo vuotiaana ja tienneen jo silloin kuinka poikkeuksellisen hieno se on. Hän myös sanoi, ettei sitä saa vahingossakaan ruunata, etenkin koska se on Pätkä-Jätkän ainoa orijälkeläinen.


Onnittelujen jälkeen vuorossa oli vielä lyhyt haastattelu, jossa pysyin juuri ja juuri kasassa, vaikka ääneni olikin täysin särkynyt. Monelle se olisi ehkä ollut vain valtakunnallisen näyttelyn voitto, mutta minulle se oli samalla iso kunnianosoitus Aatoksen isää Pätkistä kohtaan.


Jalkani kantoivat vielä kunniakierroksen ja ulkona sain Hippoksen haastattelussa itkuni seasta myös muutaman järkevän lauseen aikaan, enkä enää lopulta tiedä kumpi meistä oli väsyneempi, minä vai Aatos. Kotimatka taittui tapahtumaa sulatellessa ja ihaniin onnitteluviesteihin vastatessa.


Nyt tästä tapahtuneesta on tätä kirjoittaessani kulunut kolme päivää, enkä oikein vieläkään ole sisäistänyt tapahtunutta. Päällimmäisenä on vain mieletön kiitollisuus. Ihmiset, tutut ja tuntemattomat, ovat antaneet niin ihanaa palautetta, onnitteluja ja kommentteja etten voi kyllin kiittää. On ollut ihanaa myös huomata, kuinka moni on onnellinen puolestani ja näin mukana jakamassa tätä kaikkea. Tätä on hevosmaailma parhaimmillaan.


En olisi kyllä tätä silloin uskonut, kun talutin Pätkistä astumaan Aatoksen emää tai kun katselin Aatoksen kolmen päivän ikäisenä syövän sähkölankaa. Haluankin uskoa, että Pätkis jätti minulle itsestään tällaisen "parannetun version", jonka kanssa pääsisin toteuttamaan niitä asioita, joihin Pätkis minut kasvatti, mutta joita emme yhdessä ehtineet saavuttaa. On olemassa vain yksi Pätkä-Jätkä, ja vain yksi näin täydellinen kopio siitä,

Poutapäivän Aatos💗